Ngaio Marsh tosin on kotoisin Uudesta Seelannista, mutta ainakin luokkayhteiskunta-ajattelun hän on sisäistänyt täydellisesti. Se onkin ehkä se ainoa asia, joka Marshin kirjoissa tällaista vähän modernimman yhteiskunnan kasvattia joskus häiritsee. Pahikset ja tyhmyrit kun yleensä ovat sieltä alemmasta yhteiskuntaluokasta ja aristokraatit ovat korkeintaan omalaatuisia eksentrikkoja.
Tässäkin tarinassa pääsemme seuraamaan omia mielihalujaan vapaasti toteuttavan päärin edesottamuksia. Gurujen, nudismin (hui kauhistus Britanniassa 1940-luvulla) ja muiden erityisoppien jälkeen Lord Pastern on innostunut soittamaan jazzbändissä. Bändin soittajien joukossa on myös niljakas latino, Carlos Rivera, joka iskee silmänsä lordin tytärpuoleen. Draamaa riittäisi näin ihmissuhderintamallakin, mutta sitten tapahtuu murha. Kirjan henkilöt oppivat uusia asioita niin tutuistaan kuin itsestäänkin ja lisää rikoksia paljastuu. Komisario Allen saa tehdä miestensä kanssa tosissaan töitä, että oikea syyllinen löytyy.
Parasta tässä kirjassa on tunnelma. Se on niin ihanan verkkainen ja, no aristokraattinen lienee tähän sopiva termi. Henkilöhahmot käyttäytyvät miltei karikatyyrisen brittiläisen yläluokan normien mukaan. Juuri niin kuin olemme romaaneista ja elokuvista oppineet. Juonikin on tietysti sopivan monimutkainen ja eksyttää niin lukijan kuin suuren osan henkilöhahmoistakin. Tämä olisi ihan täydellinen kesädekkari rannalle, mutta mukava sitä oli lukea näin nojatuolissa kevättalvellakin.
Olen aikaisemminkin kirjoitellut Marshin dekkareista (täällä, täällä ja täällä) ja tämäkin herkkupala löytyi sieltä vanhasta aarrehyllystäni. Se on näköjään ihan pohjaton.